Kahden vuoden tauon jälkeen palaan kertomaan, kuinka Cottoneille kävi.

Harmitti niin kamalasti, että tämä jäi silloin kesken. Yhtäkkiä vaan sims ei enää kiinnostanut, saati sitten tarinointi. Nyt vihdoin tämä tarina saa päätöksen. Ensin katsomme, kuinka lopulta oikein kävi, eli näemme Deaconin ja Heidin lapset. Sitten kurkistamme, mitä tapahtui viime osan jälkeen, ilman tekstejä (koska siihen ei motivaationi enää riitä).

 

Tässä se on: kauan odotettu poika, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka. Pikku Alfred Cotton.

Deacon

Heidi

Göran ja Vivian

Neville

Belle

Alfred

*****

 

*****

*****

Julkisivu ja piha:

Eteinen:

Eteisestä tuon verhon takaa pääsee kellariin:

Yksi talon kolmesta vessa/kylppäristä on suoraan ulko-oven vieressä:

Sen vieressä on toinen:

Keittiö ja ruokailutila on yhdistetty:

Olohuone, jossa myös on ulko-ovi:

Vanhusten kammari:

Sitten yläkertaan:

Eteinen/käytävä/mikälie:

Nevillen huone:

Vanhempien makkari:

Bellen huone:

Ja viimeisenä nuorimmaisen huone:

"Huhuu... Oletteko kunnossa?" kysyi kummallisen näköinen poika ja raapi päätään mietteliäänä. "Onpa sillä oudot vaatteet..."

"Hnnnghh..." maassa makaava tuupertunut mies äännähti. Vähitellen hän alkoi tokenemaan ja raotti silmiään, "Mitä ihm-"
"Hienoa, olette siis elossa", poika sanoi.

Lopulta Deacon havahtui täysin.
"Missä minä olen?!" hän kiekaisi niin korkealta, että joku olisi voinut luulla äänen tulleen tytöstä.
"Ei hätää, olet täysin turvassa, tosin aivan väärässä paikassa..."
"Kuka hemmetti sinä olet? Missä väärässä paikassa?" hätääntynyt mies kyseli ja yritti hivuttautua kauemmas, jos poika vaikka puraisisi.

"Minä olen Timothy, mutta voit sanoa Timmyksi. Olet täällä meidän pihalla. Tarkalleen ottaen Kuolleen Metsän eteläosassa", poika selvitti.
"Jassoo, nyt tiedän. Olet näyttelijä," Deacon sanoi ja alkoi nauramaan, "tämä on Piilokamera ja pilailette kustannuksellani. No missäs se kamera on? Mihin suuntaan minä vilkutan?"
"Tuota...en tiedä mikä on piilokamera", poika sanoi hämmentyneenä, "mutta seuraisitteko minua? Isä voi selittää paremmin."

Pienen taivuttelun jälkeen poika oli saanut Deaconin mukaansa ja nyt he olivat jonkinlaisessa asumuksessa. Keskellä huonetta istui mies, jolle poika alkoi puhumaan

"Kummallinen poika... Oudot vaatteet ja outo talo... Kuollut Metsä ei kuulosta tutulta... Toisaalta, maantieto ei koskaan ollut vahvin aineeni", Deacon pohti.

Deacon oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, että mies oli noussut keinutuolistaan ja seisoi nyt hänen edessään huitomassa käsiään.

"Käsitin, että osasitte puhuakin, joten vastaisitteko?" mies sanoi hieman kärsimättömästi.

"Ai, siis mitä?" Deacon kysyi.

"Niin, että mikä on teidän nimenne?"

"Deacon Cotton."

"Noniin Deacon Cotton, minä olen Oswald. Otaksun, että olet hetki sitten käyttänyt kapinetta, jota kutsut sääkoneeksi."

"Niin. Hetkinen... mistä sen tiedät?" Deacon kysyi ihmeissään.

"No katsokaas kun näin on käynyt ennenkin. Kymmenisen vuotta sitten kun vaimoni vielä eli, tontilleni ilmestyi mies juuri samalla tavoin kuin sinä. Hän oli outo mies, kerrassaan kummallinen... No, joka tapauksessa löysin hänet tajuttomana ja toin sisälle, sillä ulkona riehui syysmyrsky. Herättyään hän alkoi selittämään, kuinka hän oli sääkoneella yrittänyt matkustaa... tuota... omiensa pariin. Pidin häntä järkensä menettäneenä ja aloin epäillä itseänikin. Tämä kuulostaa niin käsittämättömältä, etten ole kertonut asiasta edes ystävilleni. Mies asui luonamme muutaman päivän. En täysin luottanut häneen, joten hän yöpyi ulkona ja eräänä yönä hän katosi, enkä ole sen jälkeen miestä nähnyt", Oswald kertoi.

"Vainiin... No, minä en yrittänyt matkustaa yhtään mihinkään, mutta tännepä silti jouduin missä sitten lienenkin. Joten, haluaisin nyt takaisin kotiini jos se vain käy", Deacon sanoi.

"Kuules, en ilmeisesti sanonut sitä tarpeeksi selvästi. Minä en tiedä, mitä sinulle on tapahtunut, enkä voi auttaa. Saat jäädä tänne yöksi, mutta enempää en todellakaan voi tehdä. Kenties sinäkin katoat yön aikana", Oswald sanoi ja katseli harmistunutta Deaconia, joka näytti siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä parahtaa itkuun.

"Ei! Et nyt ymmärrä! En tahdo yöpaikkaa, tahdon kotiini. Minun on päästävä kotiin!" Deacon alkoi panikoida.

"Kyllä minä ymmärrän ja olen pahoillani, että näin on käynyt", Oswald sanoi ja vinkkasi pojalleen: "Timmy, näytä pojalle missä hän voi nukkua. Ehkä hän on rauhoittunut aamuun mennessä niin, että voimme keskustella."

"Saatte valita, otatteko katon vai mukavan alustan" Timmy sanoi näytettyään kahta vaihtoehtoa.

"Öh..."

"No, kummassa aiotte nukkua? Amme on aika suojaton, joten minä suosittelen tätä huussia. Koskaan ei voi tietää, ketä meidän pihalle tupsahtaa", Timmy naurahti ja sai vastaukseksi lisää epämääräisiä ö-ääniä.

"Hyvää yötä sitten ja kauniita unia!" Timmy toivotti ja lähti sisälle.

"Hemmetin sääkone. Miksei käyttöohjeessa kerrottu tällaisesta. Minä vielä haastan ne oikeuteen kunhan pääsen kotiin..." Deacon manasi ja sulki huussin oven.

"Hyvää huomenta! Annoin kissallesi ruokaa, eihän se haittaa? Nukuitteko hyvin?" Timmy kyseli iloisesti.

"Joo, en olekaan ikinä parempaa yötä viettänyt. Mille kissal... Pluto! Mitä sinä täällä teet?" Deacon hämmästyi.

"Näköjään se halusi mukaasi. Tulkaa tekin aamiaiselle" Timmy sanoi ja vei Deaconin sisälle.

"Noniin, Deacon. Meidän pitäisi hieman miettiä tätä asiaa. En usko, että sinun on mitenkään mahdollista palata kotiisi", Oswald sanoi. "Toisaalta aikaisempi tapaus katosi, enkä tiedä miten hänelle kävi..."

"Niin. Ymmärrän. Jää siis teidän luoksenne ikiajoiksi", Deacon sanoi masentuneena.

"No tuota, en tarkoittanut, että meidän luokse mut-" Oswald yritti sanoa, mutta oveen koputettiin. "Jaahas, siellä on päivän ensimmäiset asiakkaat. Minun täytyy nyt mennä, mutta jatketaan tästä sitten toisen kerran."

"Okei..." Deacon vastasi.

"Meillä on kukkakauppa tuossa vieressä", Timmy selvitti isänsä häipymisen. "Tuletteko auttamaan kasvien hoidossa?"

"En minä taida osata..." Deacon vastasi, mutta huomasi kohta olevansa kasvimaalla.

"Osaatte varmasti! Te voitte kastella ja minä istutan taimet", Timmy sanoi.

"Eieiei noin paljon! Hukutatte kasviparat!" Timmy huudahti huomattuaan, ettei mies tosiaan osannut kastella. "No tulkaa sitten tuonne lammelle."

"Kalastaahan te osaatte, vai mitä?"

"No en oikeastaan..." Deacon vastasi jälleen.

"Yrittäkää edes. Tuossa aidan vieressä on onki."

"Ollaan kalastettu jo kauan, eikä teillä ole vielä yhtäkään kalaa", Timmy totesi hetken päästä saatuaan jälleen yhden vonkaleen.

"Sanoinhan, etten osaa", Deacon puolustautui. "Voisitko sanoa minua ihan Deaconiksi? Tunnen itseni niin vanhaksi kun teitittelet..."

"En, koska isä on sanonut, että vanhoja teititellään. Mitä sitten osaatte?" Timmy kysyi.

"No, osaan musisoida ja hypätä narua", Deacon vastasi kun yhtäkkiä hän jostain syystä kaatui.

"Jaa... Niistä taidoista ei taida nyt olla hyötyä. Voisit auttaa isää kaupassa. Minä menen nyt kouluun, hei hei!" Timmy sanoi ja lähti.

"Timmy sanoi, että voisin-" Deacon sanoi löydettyään Oswaldin ja tämän kaupan.

"Vai että haluat sinä auttaa?" Oswald keskeytti.

"En oikeastaan..." hän sanoi hiljaa.

"En tiedä olisiko sinusta mitään apua. Tunnetko kasveja?" Oswald kysyi, mutta ei saanut vastausta.

"Kuule, mitä tarkoitit kun sanoit, etten voi päästä kotiini?" Deacon päätti kysyä.

"No tuota... En tiedä miten tämän sanoisin..." Oswald takerteli "Luulen, että tulet toisesta sivilisaatiosta. Tiedäthän, eri planeetalta. Kymmenen vuoden ajan olen asiaa miettinyt ja se tuntuu järkevimmältä. Ymmärrät varmaan, että jos olen oikeassa, on sinun lähes mahdotonta päästä täältä pois, eikä meillä ole tällaisia sääkoneita, joilla matkustatte."

"Toinen sivilisaatio mitä?!" Deacon säikähti. "Oletko to-tosissasi?"

"Enhän minä varma ole, mutta niin uskoisin", Oswald vastasi.

"Selvä. Kai minun täytyy uskoa. Saisinko sitten jäädä teille? Pliis?" Deacon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Tuota..." Oswald epäröi ja katsoi Deaconin koiranpentuilmettä. "Käyhän se, mutta sinun täytyy sitten auttaa minua vaikka täällä kaupassa. Tulehan niin näytän miten kassakone toimii."

Päivät kuluivat ja Deacon oppi pikkuhiljaa käyttämään uutta valuuttaa, eikä ollut edes monesti antanut liian paljon vaihtorahaa.

Hän nukkui edelleen huussissa, sillä Oswald oli periaatteen mies, eikä luottanut Deaconiin, vaikka tunsikin tämän jo melko hyvin.

Plutokin, joka jotenkin kummallisesti oli sattunut mukaan, oli jo tottunut uuteen ympäristöön. Silti Deacon ei voinut olla miettimättä keinoja päästä pois.

"Emme taidakaan enää koskaan syödä isän tekemiä räiskäleitä", Deacon puhui kissalle. "Vai onkos sinulla jokin idea, miten päästään kotiin?"

Pluto: No etit kato sen jäbän, josta tuo mies kerto. *miau mau miuu*

"Jos jotenkin saisin edes yhteyden äitiin niin kertoisin... Hei, yhteys! Puhelin! Taskussa on puhelin..." Deacon tajusi ja alkoi etsiä kännykkäänsä.

"Vastaisiko äiti?" Deacon pohti näppäiltyään kotinumeron.

Haloo, kuka siellä?

"Hei sinä vastasit! Kuka siellä muuten vastasi? Isä...?" Deacon kysyi.

Öh... olen sir Von Scarr, mutta kuka minulle soittaa?

"Ai... No hei sir Von... Tuota, olen Deacon Cotton ja olen täällä öö... Kuolleessa Metsässä. En tiedä miten pääsen pois ja tarvitsen apua", Deacon kertoi

Kuolleessa Metsässä? Vai niin. Ethän vain ole syönyt sieniä?

"Sieniä? No, olen kyllä saattanut... En itseasiassa tiedä, mitä siinä Oswaldin piirakassa oli", Deacon sanoi kummissaan.

Hah! Vitsailin vain. Niin, sinulle siis on käynyt samoin kuin minullekin, vai kuinka?

"Oletko sinäkin täällä? Sääkone ja niin edelleen?" Deacon kysyi.

Kyllä vain. Jumissa Kuolleen Metsän itäisessä osassa. Mutta tämähän on kuule hauskaa!

"Mikä tässä nyt hauskaa muka on? Ei todellakaan mikään! Minun täytyy nyt päästä kotiin, olen perijä ja kaikkea. Vanhemmat odottavat minua", Deacon selitti harmissaan.

No, nyt kun löysit minut ja minä sinut, voimme päästä pois. Minä osaan katsos rakentaa sääkoneen. Ainoa esteeni on ollut, ettei minulla ole pennin penniä, enkä siis voi ostaa tarvikkeita. Tarvitsen rahaa, joten sattuisiko sinulla olemaan?

"No toki!" Deacon valehteli.

Todellako? Hyvä on, minun täytyy ensin tehdä valmisteluja, mutta tulen sitten hakemaan sinut ja rahat. Rakentamiseen ei mene kauaa, joten pääsemme täältä pian. Tulen noin viikon kuluttua, mutta kerrohan ensin missä olet.

"Tiedäthän kukkakauppias Oswaldin? Asun hänen luonaan", Deacon kertoi.

Aivan, aivan. Nähdään sitten siellä. Äläkä vain unohda sopimustamme. Hei hei!

"Vapaus! Pluto, me päästään täältä pois!" Deacon iloitsi sotkemalla jonkun vaivalla tekemän lehtikasan.

"Oswald", Deacon sanoi sohiessaan tulta, "pääsen kohta kotiin. Tein sopimuksen erään miehen kanssa, joka sanoi osaavansa rakentaa sellaisen sääkoneen."

"Niinkö?" Oswald hämmästyi.

"No, onnea sitten vain", Oswald toivotti ja kysyi: "Kukas se sellainen mies on?"

"Hän sanoi nimekseen sir Von Scarr tai jotain."

"Vai niin. En olekaan kuullut hänestä, vaikka tämä on melko pieni kylä. Sinuna olisin varuillani."

"En usko, että hänestä mitään haittaa on. Vaikutti ihan mukavalta, joskin kummallisia vitsejä hänellä oli..."

Seuraavana päivänä Deacon oli tapansa mukaan töissä kukkakaupan kassalla. Erikoista päivässä oli se, että asiakkaita oli vain yksi. Ilmeisesti kaikki pelkäsivät Deaconia ja tämän kummallista vaatetusta.

"Herra, paljonkohan noilla kuivakukilla on hintaa?" nainen kyseli.

"Valitettavasti ne eivät ole myynnissä, koristeena vain", Deacon vastasi.

"Voi sentään, niin kauniita..." nainen harmitteli.

"Aivan", Deacon sanoi.

Ulkona käytiin vilkasta keskustelua kylän juoruakkojen toimesta.

"Oletkos nähnyt tämän uuden myyjän?" eukko tiedusteli akalta ja osoitteli kukkakauppaan päin.

"Niin, se nuori poika. Harmillista, niin hauskannäköinen, mutta pukeutuu aivan sopimattomasti!" akka vastasi halveksuen.

"Varsin harmillista. Mitä sen Oswaldin päässä oikein liikkuu kun tuollaisen pojan nulikan kauppaansa palkkaa? Karkottaa asiakkaatkin. Kuka tuollaiselta nyt mitään ostaisi?" eukko sanoi.

"Kuulin, että poika on tullut Liirulasta. Voitko uskoa? Liirulalainen täällä meidän kylässä", akka supisi.

"Niinkö tosiaan? No jo on maailman kirjat sekaisin!" eukko sanoi päätään pudistaen.

Samaan aikaan kaupassa.

"Voisin kyllä poimia neidille kukkasia, jos neiti tahtoo", Deacon ehdotti.

"Ei sinun tarvitse, osaan kyllä itsekin", nainen vastasi hymyillen.

Hetken päästä juoruakatkin olivat tulleet sisälle ja Deacon jatkoi lirkutteluaan. Mikä mehevä juorun aihe!

"Tahtoisiko neiti tulla kahvitauolle kanssani? Se olisi niin kovin ikävystyttävää yksinään", Deacon sanoi.

"Tietysti! En voisi koskaan kieltäytyä tuollaisesta kutsusta", nainen vastasi hihitellen.

Deacon jätti akat kaksin kauppaan, sillä uskoi heidän olevan rehellistä sorttia.

"Kuulitko? Voi tyttö-parkaa, ei taida tietää mitä tekee", eukko voivotteli.

"Aivan, läpinäkyvät ovat tuon nulikan aikeet. Tyttö asuu Liirulassa ennen kuin ehtii huomatakaan", akka sanoi.

"Tästä täytyy kertoa Justiinalle! Vaan katsos, tuossapa kaunis helmilija! Ei varmasti ole mitään haittaa jos otan sen mukaani. Ei tuo poika varmasti osaisi sitä hoitaakaan" eukko sanoi ja pian akat olivat jo kaukana kainalossaan muutama kasvi.

Kahvitauolla:

"Oletko todellakin toisesta sivilisaatiosta? Kiehtovaa", nainen ihaili.

"Niin kuin sanoin, sääkoneelle tapahtui jotakin ja jouduin tänne kissani kanssa", Deacon kertoi ja hörppäsi kahvia.

"Se todellakin selittää kummallisen tyylisi", nainen naurahti, "mutta nyt minun pitää mennä."

"Oli ihana tavata sinut. Saisinko tietää nimesi?" Deacon kysyi.

"Olen Heidi, mutta nyt minulle todellakin tulee kiire."

"Ai anteeksi... Hei sitten!" Deacon sanoi hajamielisesti ja katseli kun Heidi kiiruhti pois.

Illalla Deacon istui tapansa mukaan pohtimispaikalla kissansa kanssa.

"Eihän tämä paikka niin kamala olekaan, vai mitä Pluto? Tapasin tänään todella kauniin naisen ja luulen, että hän piti minusta! Ehkä sinäkin vielä löydät jonkun kivan tyttökissan."

Sattumalta juuri samana iltana Timmy löysi pusikosta kissanpennun.

Poika kiikutti pennun isänsä nähtäväksi.

"Isä, katso mitä löysin! Saanko pitää sen?"

"Kappas! No mikäs siinä, mutta muistat pitää siitä huolen", Oswald sanoi.

"Tietysti, kiitos isä."

Illemmalla:

"Noniin, Deacon. Olen tänään suotuisalla päällä, joten tästä lähtien saat nukkua sohvalla."

"Todellako?"

"Tosiaan. Alkaahan tuolla ulkona olla jo hieman kylmäkin jotta... Hyvää yötä sitten."

"Hieman kovahan tämä on, mutta parempi kuin huussin lattia..." Deacon totesi ja nukahti saman tien.

Seuraavana päivänä Deacon oli listaamassa loppuunmyytyjä tuotteita kun kaupan ovi kävi.

"Päivää", heleä ääninen nainen tervehti.

"Heidi! Ajattelin jo ettemme enää tapaisi kun en muistanut kysyä missä asut-"

"Ai sinullako ehti jo olla ikävä", Heidi naurahti.

"Ihan vähän vain. Kukkasiako kaipaat?"

"Itseasiassa toin sinulle jotain. Löysin eilen veljeni vanhoja vaatteita ja ajattelin heti sinua. Olette saman kokoisia, joten nämä sopivat sinulle varmasti", Heidi sanoi ojentaen pakettia.

"Öh... En tiedä mitä sanoa..." Deacon totesi hämmentyneenä. "Oikein paketissa ja kaikkea. Kiitos, menenkin heti kokeilemaan."

"Hieman kuluneethan nämä ovat, mutta ainakin näytän ihan täkäläiseltä. Äh, juurikasvua..."

Hetken päästä:

"Leikkasin hiuksetkin, miltäs näytän?"

"Näytät..."

"... varsin komealta!" Heidi sanoi ja päätti sillä seisomalla suudella miestä.

"Heidi!" Deacon sai juuri ja juuri hämmästykseltään sanottua.

Päivät kuluivat ja Deaconin puhelusta sir Von Scarrille oli kulunut jo yli viikko, mutta miehestä ei kuulunut mitään. Hän ei enää vastannut puhelimeenkaan. Alitajunnassaan Deacon vielä muisti sopimuksen, mutta rakkaus oli sumentanut miehen järjen. Hän päätti kosia Heidiä, vaikka se kahlitsisikin hänet lopullisesti Kuolleeseen Metsään.

---

Pisteet: ei muutoksia, siis 12 pistettä

Miten nyt käy? Jääkö Deacon ikiajoiksi Kuolleeseen Metsään? Meneekö hän Heidin kanssa naimisiin? Selviääkö mitä kotona tapahtuu ja entäs jälkikasvu?

Yritin tehdä tarinasta vähän jännemmän kun juonellisia on yleensäkin kivempi lukea. En ole mikään kirjailija, joten tästä tuli tällainen vähän kökkö. =D Seuraavan osan pitäisi ilmestyä jo ensi viikolla, mutta varma en ole. Nyt pelottaa aika paljon, että sorrun ostamaan tuon kolmosen ja sitten tämä kakkonen tuntuu tylsältä, enkä enää jaksa pelata. Oikeastaan vain peliin tungettu securom enää estää minua hankkimasta sitä... Mutta kuitenkin, kommenttia on edelleen kiva saada. ^^

Mun arviot menee aina pepulleen. Luulin ettei ole aikaa ja nyt on jo seuraavakin osa melkein pelattu. =D Nooh... Osassa on synttäreitä ja kaksi tavallisesta poikkeavaa juttua, mutta ne pitää selvittää lukemalla.>=D

---

Vietettiin nuorimmaisen, eli Dawnin synttäreitä.

Tytöstä tuli sisarustensa tapaan tosi söpö ja isän piirteet näkyvät vahvasti.

Sinä iltana teinikolmikko (eli Dillian, Declan ja Dawson) jätti kotitalon ja suuntasi yliopistolle.

Nyt talossa oli hieman väljempää, joten Vivian päätti toteuttaa toiveensa kymmenestä lapsesta. Hän soitti adoptiopalveluun, josta uusi perheenjäsen luvattiin tuoda aamukymmeneltä.

Elämä oli kohdellut Janea kaltoin. Hän ei ollut unohtanut, kuinka äiti ja Roger olivat menehtyneet tulipalossa hänen ollessa vasta nuori. Jane olikin ollut jo niin kauan ilman aviomiehensä tukea ja rakkautta, että oli alkanut oireilla pahasti. Eräänä päivänä hän tapasi mielikuvituksensa tuotteen keittiössä.

"Häh? Pupujussi keittiössämme?" hän ihmetteli. "Nyt tarvitsen raitista ilmaa."

"Kuka olet ja mitä teet kodissani?" Jane kysyi tuijotettuaan kania jonkin aikaa. "Äh, puhun suurikokoiselle, jänikselle... Olenpa minä hölmö. Ihan kuin tuo muka vastaisi."

"Jane. Hoitele se", kani sanoi.

"Häh? Mikä se?" Jane vastasi hölmistyneenä.

"Vivian on saanut pitää hänet jo tarpeeksi kauan. Nyt hänen täytyy luopua, se on vain reilua", kani sanoi robottimaisesti.

"Siis... Göran? Ehdotatko... ta-tappamaan tyttäreni puolison? Miksi sellaista tekisin? Kuka luulet olevasi?" Jane sanoi.

"Hoitele hänet", Kani sanoi viimeisen kerran, sillä Jane suuttui ja yritti hyökätä tämän kimppuun.

"En halua tyttärelleni tapahtuvan samaa kuin minulle, ymmärrätkö? Häivy täältä!" Jane huusi ja samassa Kanikamu pomppasi katon läpi taivaisiin.

Teinien lähdettyä oli taloon jäänyt kaksi suurta ylimääräistä huonetta, jotka sisustettiin Dawnille...

... ja tulevalle adoptiolapselle, jonka sukupuolta ei vielä tiedetty.

Göran oli edellisenä iltana ehtinyt opettaa Dawnin kävelemään ja nyt Vivian opetti tytön puhumaan, jotta olisi riittävästi aikaa ja energiaa opettaa tänään saapuvaa lasta.

Sosiaalitädin aikataulua ei voinut kehua, sillä tämä oli puoli tuntia myöhässä ja Vivian ehti jo huolestua, tulisiko tantta ollenkaan. Sininen auto kuitenkin tuli ja toi mukanaan tyttötaapero Kikin.

Lastenkodin univormu lensi roskikseen ja Kiki sai uudet vaatteet. Vivian mietti minkä takia tyttö oli joutunut lastenkotiin. Sosiaalitäti ei sitä kertonut, mutta ainakin Vivian oli varma, että tämä perhe pitäisi hänestä huolen.

Puff the koira vietti aamulla viimeiset maanpäälliset hetkensä. Nyt sitä odotti koirataivaan vehreämmät niityt ja huonokuntoisemmat postinkantajat.

Göran oli murtunut, vaikka eihän hän ollut koskaan edes kiintynyt koko hauvaan.

Viimeinen taaperon opetus sujui vaivatta, sillä kokemusta oli kertynyt roimasti.

Damon oli saanut kympin, vaikka hän ei tehnyt läksyjään edes joka päivä. Kerrassaan kummallista.

Janen mielenterveys horjui vakavasti. Mummu ei saanut nukuttua, sillä hänen päässään kaikuivat Kanikamun sanat: "Hoitele se, hoitele, hoitele..." Hygieniasta huolehtiminenkin alkoi tuottaa vaikeuksia väsymyksen takia.

Kuten kuvasta näkyy, oli okkarin lattia lasten läksyjen varasto. Oikein kukaan ei jaksanut niitä tehdä kuin sen verran, ettei sosiaalitantat alkaneet valittaa. Vivian kuitenkin oli tapansa mukaan huolissaan ja opetti kädestä pitäen, kuinka kertolaskut olivat tärkeitä osata ulkoa ja kerran opeteltua olisivat päässä aina. Muksut eivät tietysti olleet äitinsä kanssa samaa mieltä. Hän oli väärässä ja vanhanaikainen, koska laskimetkin oli keksitty.

Höperyydestään huolimatta mummu oli loistava apu lastenhoidossa. Hän oli aina tarvittaessa paikalla ja valmis auttamaan. Oikeastaan nuorimmaiset olivat vähällä alkaa kutsua Janea äidiksi, sillä Vivian hääräsi enimmäkseen vahempien lasten ja läksyjen parissa.

Iltapalalla tapahtui pupun toinen tuleminen.

"Hei, etkös sinä ollut viimeksi sininen? Ja minähän sanoin, ettet saa tulla tänne. Mene pois!" Jane sanoi.

"Mitä sanoit, äiti?" Vivian kysyi.

"Niin sitä vaan että... eikun... Enhän minä mitään", Jane vastasi ja Vivian lähti hieman epäluuloisena nukkumaan.

"Etkö nyt jo usko, mene pois! En halua sinua tänne!" Jane äyskäisi juuri kun Göran oli tulossa paikalle.

"No okei, rouva äkäpussi. Otan vain sen voileivän ja menen katsomaan tv:tä, jos seurani ei kelpaa", Göran sanoi loukkaantuneena. Jane ei tiennyt mitä sanoa korjatakseen väärinkäsityksen, joten ei sanonut mitään.

Göranin ura oli junnannut paikallaan jo pitkään, sillä hän oli edelleen pelkkä kansanedustaja. Hän yritti kovasti kehittää puhetaitoaan ylennyksen toivossa, mutta alkoi jo luovuttaa, sillä vanhuus kolkutti ikävästi ovella.

Oli Deaconin aika kasvaa teini-ikään.

"Hei, minullahan on muskelit!" hän iloitsi nähdessään kasvun tuloksen.

Poika lähti samana iltana yliopistolle vanhempien sisarusten seuraksi.

Malina oli jostakin syystä huolissaan siskontyttärestään, vaikka tällä oli kaikki ihan hyvin. Nainen tuli kutsumattakin kanniskelemaan Kikiä ympäri taloa.

Janella sen sijaan ei ollut kaikki kunnossa. Hän pelästyi valtavasti nähdessään pupun jälleen kerran.

"Mitäs silmällesi tapahtui? Senkin silmäpuoli, hahhahhaa!" Jane pilkkasi. "No, onkos sinulla vielä jotain sanottavaa? Taisi kissa viedä kielen. Vai menikö pupu pöksyyn? Hihihah."

Jälleen oli Dawnin aika varttua, mutta tällä kertaa oli sankarina myös Kiki.

Dawnista tuli täsmälleen isoveljensä Declanin näköinen, kun taas Kiki ei tietenkään muistuta perheenjäseniään.

Nyt kun kaikki lapset olivat jo vähintään kouluikäisiä, päätti Vivian kääntää uuden sivun elämässään ja aloitti työn armeijassa.

"Jane..." kani aloitti taas, mutta tällä kertaa Jane menetti hermonsa. Hän huitaisi mopillaan niin lujaa kuin pystyi, muttei osunut mihinkään, ainakaan massattomaan mielikuvituskaniinsa. Sen sijaan hän liukastui märällä lattialla, horjahti taaksepäin, löi päänsä altaan reunukseen ja putosi veteen.

Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kanikamu viipyi paikalla hetken, kunnes häipyi, eikä enää tullut takaisin.

Hovimestari Timppa joutui tekemään uransa kamalimman löydön tullessaan siivoamaan takapihaa. Göran oli murtunut ja itki vuolaasti, sillä olihan hän aina pitänyt anopistaan.

Lapsille ei kerrottu tapaturman yksityiskohtia, joita vanhemmatkaan eivät oikeastaan tienneet. Lapset luulivat, että mummu oli kuollut onnellisesti vanhuuteen, mutta se ei lohduttanut varsinkaan Damienia. Poika ei voinut olla ajattelematta, pääsikö mummu taivaaseen vai syntyikö lehmäksi, ja itki tämän takia monta kertaa päivässä. Menetystä paikkaamaan hankittiin kissanpentu, jota muksut olivat jo pitkään toivoneet.

Kisulin nimeksi laitettiin Plutonium, mutta tuttavallisesti häntä kutsutaan Plutoksi.

Göran oli luovuttanut uransa suhteen. Hän pisti ranttaliksi ja paistoi itselleen munakkaan, eikä enää jaksanut ajatellakaan kuntoilua tai karismaharjoitusta.

Oli nimittäin iltapäivä, jolloin hänen ja Vivianin olisi aika ruveta eläkepäiville. Paikalla olivat lapset ja hovimestari.

Göranista tuli charmantti harmaahapsi.

Vivian sai vaaleat hiukset, muttei pitänyt niistä ja saikin takaisin oman värinsä.

Göran jätti paikkansa eduskunnassa nuoremmalle polvelle. Hän oli sitä mieltä, ettei vanhanaikaisten papparaisten ollut hyvä olla päättämässä nuorten opiskelijoiden tukiaisista ja sen sellaisista. Myös Vivian jäi eläkkeelle työstä, jossa oli ehtinyt viettää huiman yhdeksäntuntisen työpäivän.

Vanhemmat eivät enää laskeneet lapsiaan altaalle ilman vahtijaa ja uimarenkaita, sillä pelkäsivät heidän hukkuvan. Vahdit vain herpaantuivat helposti, sillä päivän juorut olivat niin mehevät.

Seuraavana päivänä oli jälleen synttärit. Nelosten oli aika ruveta teineiksi.

Dustin.

Damien.

Damon.

Daylin. Perijän valinta olisi ollut piinallista, ellen olisi sitä jo tehnyt.

Vanhukset olivat toistensa kimpussa koko ajan, sillä talossa ei ollut enää muuta tekemistä. Nelosetkin päättivät jo lähteä pois kotoa opiskelemaan. Vivian oli laskenut, että heidän kultavuosipäiväänsä vietettäisiin juuri samana päivänä kun Deacon palaisi yliopistolta kotiin.

Tätä päivää odotellen vanhuspari harjoitti hempeilyn lisäksi liikuntaa, sillä pitihän heidän pystyä tanssimaan merkkipäivänä niin, ettei häävalssi jäisi huonon kunnon vuoksi kesken.

Plutostakin oli tähän mennessä kasvanut jo iso mirri. Tai siis kolli.

***

Deacon siis sai perijän kunnian. Hän valitsi pääaineekseen matematiikan, jonka avulla saisi hyväpalkkaisen työn, olihan hän sentään mammonatavoitteinen. Yleensä hän kuitenkin löysi itsensä lukemasta scifiä matikan sijaan.

Opiskelutovereina Deaconilla oli tietysti sisaruksensa, jotka olivat jo hieman pidemmällä opinnoissaan.

Kukin heistä oli jo opintojensa loppusuoralla, joten kolmikolla riitti hyvin aikaa huvitteluun.

Ei kestänyt kauaakaan kun Dillian jätti veljensä ja lähti muille maille.

Deacon oli todellakin valinnut väärän pääaineen. Yhtälöt ja derivointi kylläkin sujui häneltä, mutta hän ei jaksanut keskittyä sellaiseen näpräämiseen. Hän olisi halunnut vaihtaa aineensa johonkin urheilulliseen, mutta opistolta ei löytynyt sellaista. Niinpä hän joutui kuluttamaan energiansa naruhyppelyyn.

Oli Deaconilla naisiakin ollut, tosin treffipalvelun kautta tavattuja. He eivät kuitenkaan olleet olleet miehen mieleen, sillä yksikään ei ollut blondi. Deacon kun piti vain blondeista, joten hän sai oppia olemaan yksin.

Declan oli tuona aikana muuttanut hiustyyliään radikaalisti, ja sai eräänä päivänä opinnot suoritettua. Hän lähti pois ja jätti Deaconin kaksin Dawsonin kanssa.

Dawson oli haka shakissa. Hän suorastaan pakotti pikkuveljensä pelaamaan kanssaan, mutta Deacon ei älynnyt pelin sääntöjä.

"Siis miksei tuo heppa voi mennä suoraan? Ja miksi mulla ei ole toista tornia?" hän ihmetteli.

"No koska söin sen..." Dawson vastasi ties monetta kertaa.

"Ihan tyhmä peli. En viitsi pelata kun syöt kaikki mun nappulat", Deacon sanoi ja lähti hyppimään narua.

Dawson valmistui myös ja jätti Deaconin yksikseen. Mies yritti saada cheerleaderista ystävän, mutta tämä ei halunnut edes halata.

"Ei se mitään, en edes pidä bruneteista..." mies totesi ja lähennellyksi tulemista pelkäävä tyttö liukeni pois.

Loppuajan hän vietti väsäten lumiukkoja seurakseen. Ukot kokivat karvaan kohtalon, sillä niiden rikkominen oli Deaconista paljon hauskempaa kuin tekeminen.

Arvosana ei ollut kummoinen, mutta mies kuitenkin pääsi takaisin kotiin.

"Hei meillähän on kissa!" mies iloitsi.

"Ai tapasit jo Pluton. No tulepa halaamaan äitiäsikin", Vivian sanoi.

Perijän paluun kunniaksi syötiin oikein yhdessä ja kyseltiin kuulumisia.

"Noo, onkos meidän pojalla jo joku kiva tyttö?" Göran uteli ja sai Deaconin punastumaan.

"Eihän minulla vielä..." Deacon vastasi vältellen isänsä katsetta, sillä tiesi asian olevan tälle tärkeä.

"No Göran, onhan tässä vielä aikaa. Deacon on vielä nuori ja komea, kyllä hän kohta jonkun löytää", Vivian sanoi iloisesti.

"No kunhan et liiaksi vetkuta", Göran sanoi vakavasti, mutta iski lopuksi silmää ja sanoi: "Haluan näes tavata lapsenlapsenikin."

Todistusaineistoa: Vivian sai elämäntoiveensa toteutumaan. Se oli siis kultavuosipäivän vietto, eikä "saa kymmenen lasta", niinkuin joku on ehkä saattanut luulla. =D

Kultavuosipäivää siis vietettiin. Paikalle oli saapunut alipukeutuneita Vivianin sisaruksia ja eno(?) Seth. Niin ja Andyn tytär Maribell, mutta itse Andy ei jostain syystä päässyt.

Tytöt pelottelivat Maribell-serkkuaan heittelemällä tähtisädesadetikkuja ilmaan.

Deacon oli lupautunut hoitamaan DJ:n virkaa, jotta juhlaväki sai panna jalalla koreaksi. Vieraat eivät kuitenkaan uskaltaneet, mutta juhlakalut senkin edestä.

Ei näitä pippaloita tietenkään ihan turhan takia vietetty. Parin lempi leiskui yhä kuin silloin alussakin.

Deacon laittoi viimeisen hitaan soimaan ja lähti sisälle, sillä oli jo väsynyt katselemaan vanhempiensa pyörähtelyä.

Oli alkanut sataa ja vieraatkin olivat jo kaikonneet, mutta vanhukset jaksoivat yhä vain tanssia.

Deacon päätti tehdä vanhemmilleen palveluksen ja yritti sääkoneen avulla lopettaa sateen. Se onnistuikin, mutta...

... yhtäkkiä mies sai mojovan sähköiskun ja samassa sähköstä aiheutuva valo peitti kaiken alleen.

***

"Herra?" kuului outo ääni jossakin kaukana, mutta kuitenkin lähellä. "Herra, herätkää nyt!"

---

Pisteet: 14 - 2 (jokaisella lapsella samat vanhemmat) = 12 pistettä

Mitä Deaconille kävi? Sehän tietysti selviää seuraavassa osassa.

Aluksi en heistä ajatellut edes kertoa, mutta nyt on vähän tylsistyttänyt pelata tuolla neljännen sukupolven lapsilaumalla... =D Ihan tiedoksi, että haasteen aloittaja Vanessa ei ollut sukupuussaan ekana, mutta lasken hänet ensimmäiseksi polveksi nyt kuitenkin.

---

2. sukupolvi

Seth

Olin vähällä joutua perijäksi, mutta onneksi siskoni Jane sopi hommaan paremmin. En missään nimessä vaihtaisi elämääni rivitalossa johonkin aavetaloon, kuten lapsuudenkotiini.

Kotini on siis rivitalon keskimmäinen asunto ja Jennifer on kaunis avopuolisoni.

Vuosia sitten aloitin kirjoittamaan kirjasarjaani, jonka päähenkilö on kissa nimeltä Pöpi. Toivoin, että saisin kunnioitusta ja mainetta kirjailijoilta, ja että kirjoittamisesta tulisi leipätyöni.

Eräänä päivänä kotimme syttyi palamaan. Tai ehkä se on liioittelua. Mattomme vain otti pienestä kipinästä itseensä ja paloi poroksi. Jennifer pinkaisi karkuun ja minä hätäännyin niin kovasti, etten huomannut penkin olevan kiinteää ainetta.

Palomies ehti pian paikalle, mutta tilanne näytti niin epätoivoiselta, että uhmasin kuolemaa ja menin auttamaan sammutuksessa. Minun ansiostani saamme vielä asua samassa kämpässä.

Jennifer oli näyttelijä. Usein hän sai mielipuolien rooleja, ja harjoitteli repliikkejä sitten vessassa.

Minä taas sain viimein sen kirjoittamani kirjan käteeni. Vastapainettu esikoisteokseni oli nimeltään Avaruuskapteeni Pöpi. Kirja kertoi kissasta ja ulkoavaruuden limalonkeroista. Ajattelin lasteni vielä ihastuvan siihen.

Olin kuitenkin väärässä. Jennifer oli lukenut kirjan jo kymmeniä kertoja, eikä vieläkään kyllästynyt siihen, mutta eihän minulla vielä ollutkaan muksuja, jotka olisivat voineet kirjaan ihastua.

Se tulisi kuitenkin pian olemaan toisin. Tämän saimme yhdessä huomata, sillä Jennifer alkoi kärsimään karmivasta aamupahoinvoinnista ja minä pelkäsin mattojeni puolesta.

Jennifer vietti vapaa-aikaansa kokoontumalla marttakerhonsa kanssa. Korkokengistä puhuminen viehätti myös naapurin Davidia.

Naapureista puheenollen heidän illanviettonsa oli villeintä ikinä kuulemaani. Jennifer oli väsynyt raskautensa vuoksi, eikä aina päässyt ajoissa petiin.

Valitettavasti meluun syyllinen oli veljeni Liam. Lopulta jouduin kertomaan mielipiteeni hevimusiikista, jota seinän takaa tuntui kuuluvan. Tämän johdosta välimme eivät ainakaan parantuneet.

Esikoisemme syntymää tuli seuraamaan koko taloyhtiön asukaskunta.

Vuodet vierivät liiankin nopeasti ja niin Casperkin oli jo iso poika.

Hän oli saanut myös pikkusiskon, Maribellin.

Ja pikkuinen kuopuksemme, Willem, syntyi hieman siskoaan myöhemmin.

Hetki sitten sain julkaistua neljännen ja viimeisen kirjani. Kuulin, että siskontyttärelläni Vivianilla oli yhdeksän lasta, joka oli mielestäni mieletöntä, mutta ihailtavaa. Päätin lahjoittaa kirjasarjani hänen perheelleen.

Lila ja Liam

Opiskelen sisustussuunnittelijaksi, ja asun veljeni Liamin kodissa hänen perheensä ja kissani Pablon kanssa.

Ruuanlaittaminen tuottaa minulle vaikeuksia. Yleensä edes mikronuudelit eivät tahdo onnistua. Siksi olenkin onnekas, että en asu yksin, eikä minun kovin usein tarvitse kokata.

Olen todella kiitollinen, että Liam ja Elisa ottivat minut nurkkiinsa asumaan. Sain tämän pikkuisen nurkan heidän olohuoneestaan omakseni ja täällä voin rauhassa opiskella.

Liam ja Elisa eivät ole vielä naimisissa, mutta he ovat kertoneet suunnittelevansa häitä ensi kesäksi.

Kuitenkin heillä on jo lapsi,  Jamie.

 

Violet

Asun mieheni Davidin kanssa samassa taloyhtiössä kuin muutkin sisarukseni.

Pidimme pienimuotoiset hääjuhlat juuri muutettuamme asuntoon.

Koska muutosta ei ollut kauaa, oli asuntomme todella tyhjä. Vieraat kuitenkin pitivät kanssamme hauskaa, vaikka juomistakaan ei ollut tarjolla.

Pian sain tietää olevani raskaana ja samoihin aikoihin adoptoimme kulkukissan, jonka nimesimme Harakaksi.

Saimme potran pojan, josta myös naapurimme olivat ihastuksissaan.

Pian vietettiin ainokaisemme syntymäpäivää.

Jonathan alkoi muistuttaa isäänsä yhä enemmän, vaikka musta tukka olikin äitini perintöä.

 

3. sukupolvi

Andy

Minulla ei ole perhettä esiteltävänä, tai onhan tyttöystäväni, mutta... Voin kai kuitenkin näyttää missä asun? Tulkaahan.

Kämppäni on tämä tässä vasemmalla. Enoni ja tätini asuvat tietysti noissa toisissa asunnoissa.

Lempi on näköjään taas jättänyt pyöränsä keskelle lattiaa...

Täällä on ylpeydenaiheeni. Ja kuntolaitteita on myös tullut hankittua, mutta ne ovat enemmän Lempin käytössä.

Makuuhuoneemme on varsin simppeli.

Modernia sen olla pitää. Harrastan musisointia ja sirkustemppuja.

Lempi on vallannut eteisessä sijaitsevan vaatekaapistomme, mutta ei se mitään. Kunhan kultamussukkani vain on onnellinen niin minäkin olen.

Olohuoneesta ei ole paljoa sanottavaa. Tv ja sohva. Ehkä vähän koristuksia.

Keittiömme on niin ikään moderni.

Sohvan takana on flipperinurkkaus. Ei, ne eivät ole minun, vaan hanipööni. Kappas, siellähän se Lempi onkin!

Saanko esitellä, Lempi Mustapää, tuleva vaimoni. Hän ei pidä häviämisestä.

Kevin

Olen Kevin, puoliorpo ja äitini kuopus.

Yliopiston jälkeen vuokrasin asuntovaunualueelta sen hyväkuntoisimman vaunun. Vuokra ei ole pieni, eikä ulkokuori kovin viehättävä, mutta sisällöstä sain tehtyä ihan kivan. Lisäksi pihalla on leikkikenttä, mikä on tärkeää jos lapsia aikoo hankkia.

Tv:n hankin vain muodon vuoksi. En katso sitä. Sen sijaan luen kirjoja.

Tapasin erittäin ihastuttavan neidin, josta pian tuli kihlattuni. Hänen nimensä on Loora. Eikö ole kaunis nimi? Hän on niin kaunis itsekin. Aluksi en saanut silmiäni irti hänestä.

Sitten löysin toisenkin rakkauden ja minusta alkoi tuntua, että petän Looraa. Vietin päiväni ja yöni uuden rakkauden kanssa. Robottien rakentaminen vain on niin jännää puuhaa!

Loora vietti päiviään maksamalla laskuja, kokkaamalla, parsimalla sukkiani, siivoamalla jälkiäni... Tiedättehän, sellaista tavallista keveää askaretta.

Hän taisi säikkyä rakentamiani robotteja, jotka tunkivat kaikkialle siivoilemaan. Niin, olin tehnyt hänelle pikkuapulaisia, jottei autuas raskausaika kuluisi pelkkään puunaamiseen.

Synnytyksen koitettua juoksin paniikissa olohuoneeseen, jossa Loora huusi palosireenin tapaan.

Aika kului siivillä ja pikkumies kasvoi. (en millään muista nimeä, mutta editoin sen tähän kunhan muistan)

Tajusin, että lapseni on pieni vain kerran, joten jätin robottihommat ja aloin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.

Pojasta oli tullut kouluikäinen ennen kuin huomasinkaan. Yrityksistä huolimatta emme saaneet lisää lapsia.

Malina

Minä elelen samalla alueella kuin pikkuveljeni Kevin ja hänen perheensä ja miljoonat kulkukoirat ja -kissat.

Mieheni Mark asuu tietysti kanssani. Oikeastaan hänenhän tämä asunto alunperin on. Markilla on taiteilijan vikaa, tai niin hän ainakin luulee.

Meillä on myös koira. Häntä kutsutaan nimellä Sir Biscuit. Älkää minulta kysykö, Mark sen keksi!

Kun minulla ei vielä ollut omaa jälkikasvua, huolehdin veljenpojastani.

Vuosien kuluttua leikkikentällä kuitenkin temmelsi kaksi uutta tenavaa. Meidän lapset.

Mary Jane on esikoisemme. Älä erehdy luulemaan häntä pojaksi, sillä siitä hän ei totisesti pidä. MJ ei vain pidä vaaleanpunaisesta tai prinsessahörhelöistä. Nimen toinen osa tulee tietysti Jane-mummulta.

Randall on vuotta nuorempi. Pojan nimesimme hänen isopappansa Dannyn toisen nimen mukaan.

---

Seuraavan varsinaisen osan ilmestyminen saattaa venyä sanotaanko nyt... kesään asti? En ole tästä ihan varma, koska joskus inspis tulee yhtäkkiä ja saattaa lähteä yhtä nopeasti. Pitäisi vielä saada koulu tämän vuoden osalta kunnialla päätökseen, joten on siis hieman muutakin tekemistä. Kuitenkin yritän saada tehtyä sen osan ennen loman alkua.